Olipa kerran (eli tarinan ja epätodellisuuden epäselvä raja)

 

Olipa kerran… tosiaan ”kerran”

kävi niin, että koska tarina kerrottiin

toistamiseen yhä uudelleen ja uudelleen…

siitä tuli totta.

-Jorge Bucay-

 

Jokaisella meillä on oma sisäinen ääni, joka puhuu meille. Pysähdypä joskus kuuntelemaan. Miten sinä puhut itsellesi? Puhutko itsestäsi positiivisesti vai etsitkö aina tekemiäsi virheitä ja sinulla olevia pelkoja? Erittele sisäistä puhettasi. Ja huomaatko, että ääniä on itse asiassa monta? Aivan. Oikea kotiteatteri ihan omassa päässäsi.

 

Omalla kohdallani huomaan toteuttavani tiettyä kaavaa kerrasta toiseen. Yleensä tämä kuvio alkaa siitä, että lupaudun tekemään jonkin työn, vetämään koulutuksen, pitämään luennon tai kirjoittamaan kolumnin. IntoIivari astuu välittömästi kehiin. Se poika ei tyydykään kuiskuttelemaan korvan juuressa. Into hyppelehtii pään ympärillä, heittää idean sieltä ja toisen täältä. Sen verran olen ajan saatossa oppinut, että laitan saman tien kaiken paperille. Yleensä sen vihkon tai kirjan nurkkaan, joka sattuu olemaan juuri sillä hetkellä saatavilla. Into ei juurikaan ujostele, ei katso aikaa tai paikkaa ideoilleen. Putkahtelee esiin illalla vähän ennen nukahtamista, kaupan kassajonossa, ihan missä vain. Ja minun on pakko laittaa ylös sen hetken ajatuksenkulku. Pian minulla on projekti valmis.

Siis päässäni.

Tai sen kohdalle osuneen paperin nurkassa.

Ainakin on valmiina ne palikat, joista homman kasaan.

 

Ehtiihän tuon kirjoittaa myöhemminkin sitten ihan valmiiksi asti, deadlineen on aikaa. TainaTomera yrittää hieman hoputtaa:

Entäs jos tämän kerran olisit viisaampi ja tekisit heti?

Muistathan miten viimeksikin tuli kiire lopussa?

Ja sitä edellisellä kerralla, ja sitä edellisellä.

VeertiVitkastelija kuiskuttelee:

Mutta onhan tässä aikaa…

                  Paljon aikaa, projektihan on melkein valmis.

 

Päässäni asuu enimmäkseen ihan mukavaa väkeä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Ja loppujen lopuksi olen itse vastuussa siitä, minkälaista tarinaa itselleni ja itsestäni kerron. Jos riittävän monta kertaa sanon itselleni olevani tyhmä ja taitamaton, olen sitä kerta kerralta yhä enemmän. Kun epäonnistumisten hetket tuntuvat yhä kotoisammilta, on aika vaihtaa puheenaihetta itsensä kanssa.

 

MaireMärehtijä pitää huolen itseni mollaamisesta ja ikävien asioiden märehtimisestä. Hän asustaa vasemmalla olkapäälläni. Maire on tarmokas heti aamusta, Maire on väsymätön. Varsinkin huonoina aamuina, kun herään kesken makoisimpien unien uuteen päivään. Maire saa naaman näyttämään harmaalta.

Ei tuohon meikkikään auta ja voi luoja noita silmäpusseja.

Voisit hiuksillekin tehdä jotain, vaan ihan turhaa sekin on.

 

Maire rakastaa pitkiä ja yksinäsiä ajomatkoja. Ottaa mukavan asennon olkapäälläni ja suoltaa tekstiä Mistä hän löytääkin kaikkia vanhoja asioita märehdittäväksi? Ja miten hän jaksaakin, tunnista toiseen?

Maire märehtii:

Ei se kuitenkaan ole hoitanut hommaansa ja sinä joudut taas paikkaamaan.

Kun se sanoi silloin silleen, mitähän tarkoitti?

Miksi ne sua pyysivät, ethän oikeesti osaa mitään!

 

On yksi hyvä keino päästä eroon sisäisestä nalkuttajasta. Paikallista ensin mistä ääni tulee, muunna ääni sitten vaikka Pikku oravan ääneksi. Teho laskee huomattavasti. Tai kuvittele ääni vaaleanpunaisen kuplan sisään ja lähetä avaruuteen. Maireenkin se tehosi aikansa. Mutta Maire on kuin ongenkoho, pulpahtaa aina pintaan. Ja aloittaa märehtimisen. Yksin en Mairelle pärjää, vaan olen pyytänyt TainaTomeran apuun.

Mairen kommenttiin:

Mies ei taaskaan ole tankannut autoa.

Taina toteaa:

Itsehän sillä ajat ja osaat itsekin tankata.

Mairen märistessä:

Niskaan koskee ja selkää kolottaa, taitaa päätäkin särkeä…

Taina komentaa:

Mene lenkille siitä ruikuttamasta.

 

Vaan mitä olisi tarina ilman hurmaavia sivuhenkilöitä ja –juonia? UntoUnelias on puutarhatontun näköinen ja oloinen pikku-ukko. Hieman hajamielinen ja hiljainen hissuttelija. Pihassani, puutarhaksi kutsuminen olisi liioittelua, on yksi ainoa perennapenkki. Äitini oli vuosia se puutarhatonttu, joka rakensi ja hoiti kukkapenkkiä. Joka kevät siihen ilmestyi jotain uusia kukkia ja se kukoisti. Nyt äitini ei enää jaksa hoitaa sitä. Saatan seisoa kukkapenkin vieressä ja ihmetellä, kun se ei ole niin kaunis kuin naapureitten kukkapenkit. Unto ilmestyy seisomaan viereeni.

Unto tuumii rauhalliseen tyyliinsä:

Ehkä kukkapenkkiä pitäisi lannoittaa.

Villiintynyt malva jakaa ja jättää vain tarpeellinen?

Tyhjään kohtaan voisi istuttaa jotain uutta.

IntoIivari pysyttelee hiljaa, en tunne minkäänlaista innostuksen kilahdusta. Ja kun käännyn pois kukkapenkin luota, Unto hipsii tiehensä ja unohdan koko jutun. Kunnes sitten myöhemmin kesällä seisahdun taas kukkapenkin luokse ja Unto tuumii…

 

Siivouksesta huolehtii HiljaHipsukka, pieni pullea mummeli. Eteisessäni vallitsee täysi kaaos. Se on täynnä tavaraa, ja on lähes mahdotonta löytää kenkiä nopeasti.

Hilja vihjaisee:

Eteisen voisi siivota.

Viedä talvikengät kesäksi varastoon.

Toimittaa kirpparille sinne kuuluvat tavarat.

Johon minä:

No, nyt ei ehdi, täytyy mennä.

Kun löydän etsimäni, Hilja hipsii pois ja unohdan koko jutun. Kunnes seuraavan kerran tuskailen sotkuista eteistä, Hilja taas vihjaisee…

 

Olen aivan varma, että Hiljalla ja Untolla on suhde. He elävät yhdessä omaa sopusointuista elämäänsä. Heillä on jossain mieleni sopukoissa pieni siisti mökki, jonka ympärillä on pieni kukoistava puutarha. Kun jompikumpi huomaa tilanteen, johon pitää puuttua, hän vilkaisee kumppaniinsa ja hymyilee tietävästi. Hyväntahtoisesti huokaisten lähtee sitten muistuttamaan minua tekemättömästä tehtävästä. Palaa sitten takaisin jatkamaan eloaan. Ja minä olen taas unohtanut koko jutun.

 

Mr DingDing on ihan oma lukunsa. Mr DingDing on kuin omenahilloa keittäisi. Kun omenan ja sokerin seos alkaa kiehua, se ei tapahdu vienosti poreillen. Seoksen kuumetessa voit nähdä, miten kattilan keskelle alkaa muodostua iso kupla, se pullistuu hitaasti. Pullistuu… kunnes tapahtuu iso ”PLOP!”. Ja koko keittiö on täynnä omenahillon roiskeita. Mr DingDing vihaa tylsyyttä ja ilotonta puurtamista. Pitkät ja turhat kokoukset saavat hänet levottomaksi. Hän alkaa liikehtiä levottomasti, kutitella nauruhermoja, putkautella päähän hassuja ajatuksia. Päässä soi dingding, ensin vienosti, sitten yhä nopeammin ja kovempaa. Ja sitten tulee iso PLOP! Sanon ääneen jotain mitä ehkä ei pitäisi.

 

Olinpa miten maassa hyvänsä, Mr DingDing ilmestyy aikanaan kuvioihin mukaan. Saatan maata tajukankaana sängyn pohjalla kolme päivää. Tiedän päänsärkyputken päättyneen, kun takaraivossa kuuluu vieno ”ding”. Verhon raosta pilkistävä päivänsäde ei enää räjäytäkään tajuntaani. Tiedän pelastuneeni.

DingDing:

Hipsin alakertaan, nipistän ukkoa pakarasta.

Johon ukko:

Jahas, rouva alkaa toipua.

                                   

TainaTomera istuu oikealla olkapäälläni. Hän on topakka tyttö, vaalea polkkatukka aina ojennuksessa. Nytkin naputtaa olkapäähän, deadline lähestyy. On jo huomenna. IntoIivarin innoittamat muistiinpanot ovat lähes selkeät. Sekalainen pino paperia, tekstiä siellä ja täällä, nuolia ja ympyröitä, huippukohdat merkitty huomiokynällä.

Kokonaisuuden näkee yhdellä silmäyksellä.

Tai siis minä näen.

 

Taina on kärsivällinen.

Istuu olkapäällä hermostumatta.

Sanoo välillä kannustavan sanasen, kiitteleekin.

 

VeertiVitkastelija yrittää vielä kuiskutella, houkutella katsomaan illan leffaa, EskoEpäilijä alkaa epäillä homman onnistumista. Taina napauttaa poikia kevyesti kaulimella päähän. IntoIivari heittää sekaan uusia ideoita, mutta niitä ei ehdi enää ottaa tähän juttuun mukaan. Kello on jo yli nukkumaanmenoajan ja minä kirjoitan. Ja kirjoitan.

 

Tämä juttu on nyt valmis. Hyvä minä! Vai hyvä… me?