”Sirkka syöttää lapsiaan kuin linnunpoikia” sanoi Ukko-Mikko aikoinaan, kun äitini sipelsi kalakeitosta kalat ruodottomaksi ja suoraan minun ja pikkuveljeni suuhun. Istuimme mummolassa tuvan pöydän ääressä. Minusta mummola oli vähän pelottava paikka joskus, oli paljon ihmisiä ja iltaisin pimeää.  Tulee taas tuo mieleen, kun palvelutalon parvekkeella syötän äidilleni mansikoita ja viinimarjoja. Yksi kerrallaan laitan suuhun, kuin linnunpojalle. Hyvin maistuvat, sanoja ei enää löydy, mutta ilme kertoo kaiken. Annan mansikoita Liisallekin, joka istuu hänkin pyörätuolissaan parvekkeella. Voi sitä onnen ihmettä. ”Vieläkö minä kerran sain maistaa tämän ihanuuden” toteaa suu messingillä. Liisalla on tänään selkeä päivä, kertoilee miten oli kerran lähtenyt illalla kävelylle rantaan. Aamulla oli sitten herännyt etsijöiden ääniin. Veneeseen oli kiivennyt nukkumaan. ”Olin minä vähän eksynyt, nälkäkin oli”.

Olen minä elämässäni tehnyt ainakin yhden miehen onnelliseksi. Ainakin yhden valssin ajaksi. Kuntoutuksessa änkesimme mukaan veteraaniryhmän vesivoimisteluun, että pääsimme aikaisemmin iltalomille. Musiikki soi ja altaassa oli tanssit. ”Parinvaihto”, hihkaisi ohjaaja reippaasti. Luokseni liukui ikivanha ja ryppyinen mies. Voi se onnen ja autuuden ilme: pääsi vielä kerran valssaamaan nuoren naisen kanssa. Lieneekö enää tämän maailman kirjoissa tuo mies, sotiemme veteraani. Pienen vilkutuksen hymyn kera lähetän tuolle valssaajalle.

”Otetaas vielä yhdet punaviinit, sitten lähdetään!” huikkaa Repe kun teen lähtöä kotiin. ”Terve, miten menee? Laita mullekin niitä terveisiä!” Laitan laitan, terveisiä terveisiä, taputan kaveriani olkapäälle. Nähdään taas seuraavalla kerralla.